Reissu telttamatkalaisena Norjan vuoristossa

Herätys oli jostain kumman syystä jo 5.00 (matkakuumetta ehkä?). Join pari kuppia kahvia, tuplatsekkasin ja pakkasin viimeiset kamat autoon ja lähdin aamiaiselle (lihapasteija ja kahvi) Kaskentien Nesteelle. Sieltä hakemaan kaveri ja kohti satamaa.

Matka alkoi klo 9.10 aamulla (supertylsällä päiväristeilyllä) Silja Festivalilla Turusta Tukholmaan. Aikaa kulutettiin mm. katsomalla elokuva "Last Castle" joka oli ainakin meikäläisen näkökulmasta aivan perseestä. Vieressä tosin matkasi pari hyvännäköistä aasialaista neitokaista, joiden seurassa vaelsi pari norttisätkän kokoista länkkäriä. Maininnan ansaitsee myös leffateatterin syvennyksessä lepäillyt pinkkivillapaitainen söpöliini kavereineen. Paattipäivä oli yleisesti ottaen erittäin tylsä ja kahvikin maksoi 15 Skr eli ruotsin kruunua. Nukkumismestat olivat muuten todella syvältä - terveiset vaan Siljan suunnittelijoille, voisihan siellä olla edes muutama mesta, jossa kansilipunkin ostanut voisi nukkua.

Laiva oli perillä Tukholmassa klo 19.15 paikallista aikaa, josta lähdimme ajamaan valtatie E6:sta kohti Norjan rajaa. Onneksi Ruotsissa on hyvät ja leveät tiet, sekä joustava liikennekulttuuri, joten parin pysähdyksen jälkeen saavuimme rajalle noin klo 1.00 yöllä. Etappi meni kaikenkaikkiaan joutuisasti läpi - osaksi raskaiden vesisateiden ja upean ukonilman piiskaamana, muuten vauhtia antoivat Ruotsin NRJ:n tarjoama kunnon matkamusiikki ja sitä kautta alati raskaammaksi muuttunut kaasujalka. Se vaan on mahtavaa kiitää tummuvassa illassa pitkin hyväkuntoista tietä halki jatkuvasti jylhemmiksi muuttuvien maisemien läpi, esim. dancemusiikin takoessa tahtia ja ukkosen raivotessa taivaalla...

Koska halusimme välttää Oslossa seikkailun, käännyimme jo Askimissa Norjan puolella pohjoiseen, jonka seurauksena tietenkin ajoimme harhaan. Kartturin mukaan hetken päästä valtatieltä oikealle käännöksen jälkeen vasemmalla puolella piti avautua järvimaisema, jonka pitäisi jatkua aina Lilleströmiin saakka. No, järvimaisema jäi kilometrin mittaiseksi ja kyltit viittasivat aina vain oudompiin paikkoihin, vaikka kävimme jopa kerran uudestaan E18-tiellä asti ottamassa vauhtia. Lopulta alkoi matkamiehiltä ruuti loppua ja päätimme jatkaa ajoa seuraavana aamuna. Hiivatti (eli autoni Fiat Brava 1.3 SX) lyötiin parkkiin kivan järven rannalle ja yöunet päätettiin ottaa noin kolmen nurkilla aamuyöstä - auton penkillä parin laivaoluen voimalla.

SU 30.6.

Pienessä autossa on isojen miesten ikävä nukkua, joten heräsimme ilman herätyskelloa viiden nurkilla aamuyöstä. Vaikka yöunet jäivät noin parin tunnin mittaisiksi, niin valoa ja energiaa tietenkin riitti - joten lähdimme ajamaan määränpäätä kohti ilman sen raskaampaa aamiaista. Kaverin vaimo oli tehnyt kunnon eväät ensimmäiseksi vuorokaudeksi, joilla pärjäsimme hienosti laivamatkan ja pitkälle sunnuntaihin. Ainoa mitä piti pysähtyä valmistamaan oli kahvi.

Meillä ei ollut hajuakaan minkä järven äärellä olimme nokosemme ottaneet, mutta siellä on virallinen levähdyspaikka vasemmalla puolella tietä, järven rannalla hiekkarannan äärellä. About 60-70 km pikkuteitä Askimista koilliseen.

Muutaman kilometrin päästä tunnistimme viittoja kyliin, jotka mainittiin meidänkin kartassamme. Kartturin saatua oikean suuntiman, ohitimme Lokenin josta käännyimme Lilleströmiin Oslon koillispuolelle. Sielläkin teimme pienen ylimääräisen kierroksen, koska viitta pikkutie Nittedalin kautta valtatie 4:lle meni ensimmäisellä kierroksella ohi (ajoimme siis hetken ympyrää). Enihuu, reitti löytyi kuitenkin ja nousu vuoristoalueelle valtatie nelosta pitkin alkoi. Brandbu:ssa käännyimme 34:lle, joka vei meidät Dokkan kautta tie 33:lle. Kolmekolmosen päässä odotti E16, joka oli vievä meidät Fagernesiin. Sieltä käännyimme oikealle 51:lle, joka vie yli kuuluisan ja odottamamme Jotunheimin vuoristoalueen.

Tie 51 Fagernesistä on aluksi hieno, mutta loppujen lopuksi melko tavallinen, osin jopa tylsä. Matka yli Jotunheimin kävi ripeästi ja käännyimme Randsvekin jälkeen 257:lle, päämääränä Ottan kaupunki. Huristimme E6:sta pitkin kohti Ottaa, jossa yritimme paikallistaa kaverin aiemmin näkemää suurehkoa vesiputousta ja kuuluisaa jäätikköä. Kiipesimme (autolla tietä pitkin) jopa lähimmän vuoren päälle, jossa piti olla joku nähtävyydentapainen. Mitään mieltä liikuttavaa emme sieltä löytäneet, lähinnä muutaman lampaan ja miljardi hyttystä mäkärää ja kärpästä, joten luovutimme siltäerää ja käännyimme valtatie 15:lle suuntana Lom.

Reilun 7-12 kilometrin jälkeen Ottasta bongasimme kivan leiripaikan vasemmalla puolella tietä, joen rannalla aivan kosken vieressä. Parkkeerasimme auton pienen alamäen päähän, josta oli vajaa viisi metriä leiripaikallemme joen varteen. Vieressä jyrisi voimakas koski, jonka yli meni vanha silta. Kosken toisella puolella oli patosulku. Kittasimme osan laivajuomista, turisimme omiamme ja menimme nukkumaan - aikaisemman yön univelan kuittasimme vieressä kuohuvien mahtavien vesimassojen pauhusta huolimatta reilun 12 tunnin sikeillä.

MA 1.7.

Heräsimme (osa päänsärkyyn) aamulla noin kahdeksan nurkilla. Ilma oli kiva, puolipilvistä ja auringonpaistetta, mutta muuten homma alkoi kettumaisesti, koska yökaste oli tehnyt mäen kasvillisuuden todella liukkaaksi. Yrittäessämme ajaa autoa ylös mäkeä se jäi sutimaan polkua hallitsevien rikkaruohojen päälle. Matkalaisille meinasi jo tulla pahemmanlaatuinen sarvi otsaan, mutta onneksi vaivaan auttoi kun kannoimme mäen päältä soraa vetävien renkaiden alle ja toinen työnsi kaaraa - pääsimme lopulta ylös jatkamaan matkaa.

Kurvailimme muutaman kilometrin matkan Lomia kohden, kunnes löytyi kiva levähdyspaikka aiemmin mainitun joen varrella. Tosin tässä vaiheessa se oli jo leventynyt huomattavasti. Aamupalaksi oli tarjolla lapinleukulla siivutettua leipää ja murukahvia, sekä seuraksi bussillinen japanilaisturisteja, jotka tietenkin halusivat kuvata eksoottisen näköisiä ilmestyksiä. Terveisiä vaan Aasiaan, jossa on ilmeisesti taas yksi perhealbumi lisää "koristettu" meikäläisen(kin) pärställä. Safkan jälkeen jatkoimme matkaa kohti Jovashytteniä ja Galdhopiggeniä, jotka olivat yksi keskeinen etappi matkasuunnitelmassamme.

Hyväkuntoinen tie vei Lomia kohti, joka on melko keskeinen ja isohko turistirysä alueella. Lomissa kyselimme ohjeita paikallisella turistikonttorilla ja saimmekin hyvät ajo-ohjeet aiemmin mainitsemilleni jäätikölle että putoukselle. Teimme ympyrät karttaan ja lähdimme kohti Galdhopiggeniä, joka on Norjan korkein huippu ja ihan vieressä. Kahdeksantoista kilometriä autolla ylös vuorenrinnettä, matkalta löytyy 20 Nkr. ja 50 Nkr. maksavat tietullit. Vihjeeksi takaisintuleville: portti aukeaa automaattisesti kun ajat tarpeeksi lähelle sitä. Me tutkimme saksalaisturistien kanssa muutaman minuutin kyseisen tekniikan ihmeen toimintaperiaatetta, kunnes joku keksi kikan...

Huippujen alapuolella olevalta hotellilta ja laskettelumestalta lähdimme kapuamaan ylämäkeä, tavoitteena Galdhopiggen eli Norjan korkein vuori, korkeutta 2470 m. Keli oli kylmä, villapaita must ja tällä reissulla n. 15-25 cm lunta maassa vähintään puolet matkasta. Eli kengät olivat melko kosteat jo vajaassa puolessa välissä, jonne jäimme ottamaan kuvia nyppylöistä. Koska oli jo melko myöhä ja lunta alkoi tiputella, niin päätimme lopettaa nousun siihen. Loppu oli lähinnä eväiden syöntiä ja laskettelua alas. Itse lähdin kiertämään vaihtoehtotietä alas, kun kaveri jäi kuvaamaan huippuja. Ko. vuoristo on täynnä keskikokoisia kivilohkareita, jonka alla toisinaan virtaa sulamisvesistä muodostunut joki - se on mielenkiintoinen ilmiö, kun yhtäkkiä kuulet veden virtaavan allasi, vaikka olet kivenlohkareiden päällä. Tuntuu kuin olisit piilotetun kuilun yllä, samaan efektiin törmää kapuessaan siellä tiettyjä lumikenttiä pitkin. Luulin jo pari kertaa olevani lumella vuoratun kuopan päällä, joka vain odotti romahtamistaan. Varsinkin kun ensimmäinen askeleeni lumella, merkityn reitin ulkopuolella, upotti jalkani reilun puolen metrin syvyiseen lumeen.

Paluumatkalla törmäsimme toiseen vihreällä Opel Astralla matkaa taittavista puolalaisnaisista, jotka tapasimme jo Lomissa, paikallisen nähtävyyskirkon parkkipaikalla. Terveiset brunetille, joka oli lähtenyt yksin tarpomaan, kun blondikaveri oli simahtanut hotellille. Napsimme kuvia yksin ja yhdessä, ja lopuksi hän lähti kaverin suosituksesta aiemmin ylittämämme mäen toiselle puolella kuvaamaan huippuja.

Palloilimme takaisin autolle ja lähdimme moottorijarrutuksella vuoren rinnettä alaspäin. Suosittelen todellakin moottorijarrutusta, Fiatin jarrut haisivat pahalle vaikka tulin alas todella vähillä jarruilla. Jarrujen katoaminen kesken mäkeä saattaisi olla turhankin extreme kokemus.

Kunnon tielle päästyämme käännyimme länteen suuntana turistioppaalta saamamme kohteet - Vettinfossen ja Nigardsbreen. Tie yli vuorten Övreen ja sieltä Hjelleen (Vettinfosseniin) tuntui liian pitkältä lisättäväksi samaan päivään, joten päätimme jatkaa laaksoon etsimään leiripaikkaa. Laskettelimme serpentiiniä jonkun matkaa alas, kunnes huomasimme karttaan merkkaamattoman hiekkatien joka lähti jyrkästi ylös. Seikkailumieli päällä reittiä hetken tutkittuamme lähdimme autolla kipuamaan yläilmoihin, josta löytyi vaikuttavin leiripaikka koko matkamme aikana. Tämä kyseinen mesta sijaitsee huoltotiellä, joka haarautuu päätiestä n. 4.8 km hotellilta, josta lähtee tie Övreen. Eli laskettelet hotellilta tietä alaspäin ko. matkan, tie kääntyy vasemmalle nuolikyltin kohdalla, josta lähtee hiekkatie ylöspäin. Aja sitä noin 1-1.5 km ylös ja tulet hiekkatien päähän, jossa on norskien sähkölinjojen huoltopiste. Sieltä löytyy myös vuoristopuro, jossa pääsee kylmälle pesulle ja saa juomavettä. Maisemat ovat aivan mahtavat!!!! Se oli oleva leiripaikkamme seuraavat kaksi päivää.

TI 2.7.

Heräsin kuudelta, kaveri nukkui kahdeksaan asti. Sen jälkeen menin unille ja minut herätettiin kymmeneltä. Edessä oli taas osittainen Jotunheimin ylitys, päällystetty vuoristotie vei ylämäkeen takaisin hotellille ja siitä vuorten yli Övreen, josta pääsi Hjelleen. Tämä oli ehkä paskamaisin reitti koko retken aikana, koska etappiin mahtui tietöitä, 2.5 m leveitä serpentiiniteitä sekä työkoneita ja kuorma-autoja väistettäväksi...

Övreen tulimme hyvissä ajoin, josta jatkoimme vasemmalle Hjelleen. Tuimme matkalla paikallista kyläkauppaa muutamalla sadalla kruunulla, ostamalla leipää, sipsejä ja hemmetin kallista metwurstia. Kaupalta matkamme eteni kohti putousreitin alkupistettä.

Lähdimme kävelemään Vettinfossenille leveää kävelypolkua pitkin, matkalla oli neljä leveää ja hyväkuntoista siltaa. Sillat tarjoavat hyviä kuvanottopaikkoja, koska ne tietenkin kaikki roikkuvat laakson kosken yllä - ainoan riippusillan tapasimme noin puolessa välissä matkaa ja se roikkui väärään suuntaan parin metrin korkeudessa. Eli ylitys oli vapaaehtoinen ja erittäin helppo! Kävimme siellä muiden turistien ihmetykseksi riekkumassa tulomatkalla...

Reitillä kannattaa ottaa huomioon ohitukset kapealla kävelypolulla, jotta et pelota muita matkailijoita. Ko. pelkoilmiö tapahtui kahdelle edessäni matelevalle turistille, joiden taakse saavuin kopistelustani huolimatta. Toisen nappasin kiinni ja toinen melkein sekosi askeliinsa, kun kiveä kopauttamalla ilmoitin tulostani...

Anyway, reitti tuli poljettua, kunto huonoksi koettua ja putoukselle päästyämme alkoi vesisade. Onneksi löysin nopeasti syvennyksen, jossa pidimme sadetta hetken aikaa. Ko. syvennyksen löydät vasemmalta ison kiven vierestä kävelemällä noin 20-30 metriä alajuoksulle päin, lähellä joen ylitystä varten paikalle raahattujen "alumiinitikkaiden" vierestä. Vesisateen aikana suurin osa paikalle saapuneista turisteista lähti rämpimään takaisin.

Matka takaisin oli tuttua mudassa rämpimistä, välillä satoi vettä - välillä paistoi aurinko. Kaveri jäi reitille kuvaamaan ja saapui parkkipaikalle reilu puolituntia jäljessä, josta ajelimme Övren kautta takaisin leirille. Leiriin pääsimme kuuden jälkeen illalla. Nappasimme unilääkkeet eli nuotiolla grillattua makkaraa oman maun mukaan (valkosipuli ja pippurisekoitus), muutamat kaljat ja pari paukkua rommia ja menimme nukkumaan.

KE 3.7.

Tuttuun tapaan heräsimme enemmän tai vähemmän omasta halustamme viideltä aamulla. Söimme niukan aamiaisen, pakkasimme teltan ja muut vermeet sekä hyvästelimme henkeäsalpaavan leiripaikkamme. Suuntasimme huoltotietä alas ja lähdimme laskettelemaan alas laaksoon - tavoitteena Nigardsbreenin jäätikkömaisema.

Laakso ja kylä näytti pieneltä vierestä ja pian sen ohitettuamme tulimme meren rantaan eli Lustran vuonolle. Kilometri kilometriltä lähestyimme Nigardsbreeniä. Muutamat pikku tunnelit välissä, tullitie ja lopulta pikku järvi, jonka päässä oli jäätikkö. Vaikka se näyttää vaikuttavalta jo parkkipaikalta, kannattaa tarpoa tai mennä paatilla viereen katsomaan. Vesisade oli yltynyt koko matkan ja jalkapatikkaa aloittaessamme vettä tuli jo taivaan täydeltä. Hetken mietimme lähdemmekö reissuun soutuveneellä vai jalan. Vedimme sadevermeet päälle ja hinnaston tutkimisen jälkeen päätimme lähteä tarpomaan liukasta kalliota pitkin jalan. Vene oli toisessa päässä järveä ja paluu maksaisi vain 20 Nkr., joten varasimme paluumatkaksi option tulla venheellä takaisin.

En sattunut kellottamaan ko. kävelymatkaa, mutta sade tekee kalliot melko liukkaaksi, joten uskoakseni kävelymatkaan meni vajaa kolmevarttia. Heitin nupit l. kaaduin kerran. Näkymä oli kuitenkin vaivan arvoinen - upeat railot ja varjot sinisessä jäässä, sekä uhkea jäätikkö kohosi suoraan edessämme. Jäätikön eteen menee merkitty reitti ja silta, josta on selkeä kävelypolku ja köydet, joita pitkin pääsee kipuamaan ylös haistelemaan vuoriston tuoreutta.

Tsiigasimme jäätikön, räpsimme kuvat ja vesisateen ansiosta päätin melko pian lähteä paluumatkalle. Kaveri päätti vielä mennä turvaköysien taakse ihmettelemään maisemaa, mutta minä olin jo nähnyt tarpeeksi ja lähdin paluumatkalle. Etäisyys kaveriin oli kasvanut nopeasti, joten lähdin hieman ennen parkkipaikkaa seikkailemaan ylös mäkeä. Kallio ja vesisade tekivät liukkaat tepposet - en päässyt samaa reittiä takaisin, joten palasin pitkin vuoristopuroja vaivaiskoivuista roikkuen - täysin läpimärkänä!

Takaisin lähtöpaikalle tulin siis hieman (5 min.) suunniteltua myöhemmin, kiitos pikku seikkailuni. Parkkipaikalla oli parinsa kanssa lähtöä jäätikölle tekemässä söpö blondiopas, jonka kanssa heitimme huulta jonkin aikaa. Hän tekee opaskeikkoja jäätikölle ja puhuu melko hyvää suomea. Hakku kädessä, palmikot poskilla, hyvät varusteet päällä ja varman oloisensa lähti tämä pitkä neitokainen kohti reittiä, jossa olin hetki sitten kompuroinut itseni ruhjeille.

Parkkikselta matkamme joutui vesisateessa kohti Lomia, jossa ostin vielä pari postikorttia kotijoukkoja varten. Pyyhälsimme loppujen lopuksi koko tien takaisin Ottaan asti, vaikka vuoren yli piti olla oikopolku, tosin kukaan paikallinen ei osannut neuvoa meitä sinne. Ja koska tiesimme miten petollisia tuntemattomat pikkutiet voivat olla, emme lähteneet sitä etsimään. Ottan jälkeen, matkalla Dombasiin, kävimme kysymässä tietä myskihärkien luokse mökkikylästä tien oikealla puolella. Oven avasi reipas ja todella söde parikymppinen norskineito, joka puhui hieman englantia. Hän neuvoi meitä jatkamaan Dombasiin ja kysymään sieltä lisää neuvoa. Pirteänä hän vilkutti pitkän aikaa ja meikku jo melkein...

Pysähdyksen jälkeen Hiivatti kiisi reilua vauhtia kohti Dovrefjelliä, jossa tsombailimme hetken aikaa sopivaa majoitusta etsien. Siinä välissä bongasimme myskihärkäalueen, jonne ostimme norjalaisesta sotilaskylästä "Keycardin" eli 20 NKr. maksavan läpyskän jolla pääsee härkäalueelle johtavan tien varrella olevan portin läpi. Sen jälkeen päätimme löytää majoituskortteerin, mistä tahansa paitsi tien varrelta teltasta. Teltta oli märkä, joten mökkimajoitus oli ehdoton - tosin mökki pitäisi olla kohtuuhintainen, joten suurin osa niistä oli tietenkin jo varattu. Pari kolme paikkaa tarkastettuamme ystävällinen majoituskompleksin omistaja soitti puhelun ja sopivan hintainen yksiö löytyi läheltä Öppdalia. Mökki + kaapelitv(!) oli yhteensä 380 Nkr. Lämmin suihku tuntui todella taivaalliselta siinä vaiheessa matkaa ja iltaa. Laitoin kamat kuivumaan ja skriivasin pari korttia - uni tuli melko nopeasti, taas apuna olivat laivatuliaiset.

TO 4.7.

Kello oli viisi (yllätys yllätys) kun herätys kutsui. Aurinko paistoi ja matkalaisten hermot olivat kireällä univelan vuoksi. Nousimme molemmat, pakkasimme kamat ja aamutoimien jälkeen lähdimme ajelemaan kohti oletettua myskihärkien asuinsijaa - Snöhettaa. Mökkikylästämme, Smegarden Campingista, oli muutama kymmenen kilometriä takaisin pelipaikalle, eli takaisin Öppdalin suunnasta.

Saavuimme reitin alkupäähän hyvissä ajoin aamulla ja viritimme öögat havaitsemaan kaikki mahdolliset myskihärät alueella. No, meillehän kävi hullun tuuri ja törmäsimme melkein heti alueelle saavuttuamme kuvausryhmään (ammattilaisiin), jotka olivat seuranneet härkälaumaa jo vajaan viikon. Ensimmäinen härkä löytyi parin kilometrin päästä portilta ja sen säikytettyämme löysimme reilun kymmenen yksilön lauman, jossa oli myös vasikka, aivan tien varresta.

Vaikka esitteissä turvaväliksi ko. otuksiin mainitaan 100 metriä, luotimme ammattilaistuttaviimme ja menimme jopa naftin 40 metrin päähän kuvaamaan näitä mölliköitä. Jos joku tai osa niistä olisi päättänyt tulla ryminällä kohti, niin kukaan meistä ei olisi pärjännyt juoksukilpailussa. Nähtyäni ko. lauman johtavan härän lähtönopeuden sen ajaessa kilpailijan pois samalta nurmikolta, voin vannoa että edes Maurice Greenin jalat eivät olisi auttaneet turisteja.

Me olimme ilmeisesti tarpeeksi vaarattoman tai tyhmän näköisiä, jotta meitä olisi pitänyt ajaa pois. Tietenkin pitää muistaa että kyseiset sorkkajalat ovat villieläimiä ja vaikka ne ovat tottuneet autolla ohiajaviin ihmisiin, niin ihan otsatukkaa ei kannata mennä pörröttämään.

Ajoimme myskihärkien kuvailun jälkeen Snöhettalta kohti rajaa, jonka ylitimme Rorosista ja jatkoimme matkaa Storlienistä läpi Ruotsin.

Selvitimme laivayhteyksiä (kännykän avulla kotimaasta - kiitos ystävät!) lätäkön yli pitkin matkaa kohti Ruotsin itärannikkoa ja niiden mukaan seuraavana päivänä klo. 12.30 paikallista aikaa lähtisi paatti Umeåsta Vaasaan. Laivamatka veisi vain 3.5 tuntia, joten se peittosi Härnosundin linjan 7-8 tuntia mennen tullen. Härnosundista olisi yhteys samana iltana 23.30, mutta se oli jo myyty loppuun - eikä Tukholmaan ruotsinlaivoille enää ehtinyt. Eikä ainakaan allekirjoittanutta kiinnostanut 11 tuntia laivamatkaa kuivin suin...

Tehdessämme laskelmia matkavauhdin ja -kilometrien mukaan, niin hieman alkoi kuitenkin arveluttaa se että saapuisimme Umeåhon n. yhdeksän pintaan illalla. Lisäksi varmistui se tosiasia että ko. alueella tuli vettä seuraavan vuorokauden ajan ihan hemmetisti, joten telttamajoitus valtatien levähdyspaikalla ei todellakaan napannut. Vaihtoehtoina olivat siis enää joko Tornion kautta himaan eli 1200 km ylimääräistä rundia tai reilun puolen vuorokauden istuminen vesisateessa & tutustuminen Umeån iltaelämään. Jälkimmäisen hehkua hillitsi kelit, rahapula sekä edelleen puuttuva majoitus - tosin majoituksenhan voisi aina hankkia paikallisilta neitokaisilta...

Anyway, kukkaro näytti sisältävän enää pauttiarallaa 1000 Skr., jolla saisi ehkä mökkimajoituksen mutta ei laivalippuja - eikä tarpeeksi löpöä Tornion reissulle. Haaparannan reissun ainoa todellinen vaihtoehto oli enää aamuinen visiitti paikalliseen pankkiin, jonne siirrettäisiin kotimaasta rahaa. Se taas vaatisi sitä että olisimme siellä ajoissa aamulla ja että se rahasiirto todella tapahtuisi heti, koska meidän tulisi olla RG Linen lähtöselvityksessä 11.30 paikallista aikaa.

Pikaiset laskelmat osoittivat että olisimme kolme tuntia aiemmin kotinurkilla, jos lähtisimme ajamaan Haaparannan kautta - sekä tietenkin säästyisimme em. ajanvietto-ongelmilta. Lopullinen päätös siinä vaiheessa oli helppo - käänsimme hiivatin nokan kohti pohjoista ja rajanylitys tulisi tapahtumaan Haaparanta - Tornio akselilla, ilman laivaa.

PE 5.7.

Saavuimme Suomeen Haaparannan kautta joskus puoli kahden nurkilla. Hieman Tornion jälkeen laskettelimme hetken aikaa etelään, kunnes päätimme ottaa nokoset about 100 km. ennen Oulua. Ehdimme ottaa unta tutuksi tulleet kaksi tuntia, kunnes puoli seiskalta aamulla jatkoimme ajoa. Sen verran oli nuppi sekaisin että rundasimme ekat kilometrit ilman valoja, onneksi huomaavainen vastaantulija iski silmää jolloin tajusin sokeutemme.

Loppumatka oli tavanomaista tylsää läpisuomenajoa yrittäessäni sivuuttaa pohjanmaan, kurikan ym. keskustapuoluepaikkojen "pesät" matkallamme kohti kotia. Keli oli pääasiassa vesisadetta, ainoa mikä jäi mieleen matkasta oli palveluasema ennen Kurikkaa. Huoltiksen kaveri piti melkoisen palopuheen palveluasemien puolesta kylmäasemia vastaan - en ota kantaa asiaan sen kummemmin.

Turkkusessa olimme hieman ennen viittä iltapäivällä, kävimme kaupassa ja kaverin kotijoukot tarjosivat lunssin. Olin sen verran väsynyt että lähdin melko pian ajelemaan himaan toiselle puolelle Turkua ja siitä saunaan ja nukkumaan. Olipahan reissu - ja muutamia detaljeja lukuunottamatta todella hieno sellainen!!!!

Ensi vuonna palloilen jonnekin muualle - se taas lienee oman tarinansa arvoinen. Nähdään!

© 2002-2006 Marko Ernvall. Hosting by Cold Ize webhotellit